tiistai 20. marraskuuta 2012

Suojeluskuntatykistön vaihteita

Museon tutkija FM Samuel Fabrin kertoi syyskauden viimeisessä luennossa 15. marraskuuta Suojeluskuntatykistön vaiheista

Teksti: Samuel Fabrin
Kuvat: Sirkka Ojala ja Tykistömuseon kokoelmat

FM Samuel Fabrin
Paikallistasolla toimineista suojeluskunnista annettiin 2.8.1918 asetus ja näin syntyi valtakunnallinen Suojeluskuntajärjestö tehtävänään ”edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä”. Suomen sotaväestä järjestö itsenäistyi helmikuussa 1919. Merkittävä muutos suojeluskuntien johdossa tapahtui vuonna 1921, kun suojeluskuntain ylipäälliköksi valittiin silloinen KTR 1:n komentaja, jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg, joka korosti sisäpoliittisten tehtävien sijaan suojeluskuntien tehtävää Suomen turvaamisessa ulkoisilta uhilta. Malmberg toimi järjestön johdossa vuoteen 1944 eli sen lakkauttamiseen asti.

Suojeluskunnilla oli jo alusta alkaen aselajitoimintaa, joka monipuolistui ajan myötä. Tavallisen jalkaväkitoiminnan lisäksi harjoitettiin pioneeri, viesti, ilmatorjunta, laivasto ja jopa ilmailutoimintaa – sekä tietenkin tykistötoimintaa. Suojeluskuntain yliesikunnassa toimi tykistöosastoa ja suojeluskuntien tykistön tarkastaja. Ensimmäisenä tarkastajana toimi lokakuusta 1919 alkaen silloinen jääkärikapteeni Aarne Snellman, joka sittemmin kenraalimajurina kaatui jatkosodan ilmapommituksissa. 
Kuopion suojeluskuntapatteri harjoittelee vuonna 1935. Tykkinä 76 LK 13.
Vuonna 1920 laadittiin suojeluskuntain tykistöohjelma, jossa määriteltiin toiminnan päämäärät. Alkuvaiheessa painottui ajatus liikekannallepanossa valmiina sodan ajan yksiköinä toimimisesta. Vuosina 1919–1921 tykistösuojeluskunnat toimivat kolmella nimellä: Karjalan kannaksella toimivina asemapattereina, kenttäarmeijaan tarvittaessa liitettävinä aktiivipattereina sekä liikekannallepanossa muun muassa miehistötäydennyksestä huolehtivina reservipattereina. Vuonna 1921 valmiissa tuliasemissa valmiudessa olevien asemapatterien toiminta lopetettiin ja nimet yhtenäistettiin suojeluskuntapattereiksi. Helsingissä toimi ainoana Suomessa vuodesta 1925 lähtien suojeluskuntapatteristo.

Alkuvaiheessa tykistösuojeluskuntalaisten koulutustaso oli verraten heikko. Tasoa lähdettiin nostamaan aluksi tykistöpäällystökursseilla ja myöhemmin alipäällystö- ja miehistökursseilla. Paikallistasolla toiminta oli pääasiassa tykinkäsittely- ja suuntaamisharjoittelua. Marssiharjoituksia voitiin järjestää vain vähän, koska suojeluskunnilla ei ollut omia hevosia. Koulutuksessa auttoivat sotilasohjaajat ja myös tykistövaruskunnat, jotka lainasivat välillä myös hevosia suojeluskuntien käyttöön. Harjoituksiin osallistui yleensä noin 50 % suojeluskuntalaisista.
Turun suojeluskuntapatteri Sirkkalan kasarmin pihalla. Tykkinä 76 K 02.
Haukiputaan suojeluskuntapatteri ammunnoissa. Tykkinä 75 VK 98.
 
Kovapanosammuntoihin osallistuminen oli aktiivisempaa. Suojeluskunnat järjestivät myös omia ammuntoja. Maalialueet olivat usein järvien tai meren saarissa. Vuodesta 1924 alkaen suojeluskuntatykistön ampumamenetelmät yhtenäistettiin kenttätykistön kanssa, ja suojeluskunnat saivat käyttöönsä salaiseksi julistetun tulenjohtokortin. Ammunnoista oli laadittava ampumakertomukset yliesikunnalle. Vuonna 1928 perustetun Hämeenlinnan suojeluskuntapatterin ensimmäiset kovapanosammunnat järjestettiin 17.3.1929 Tyrvännössä. Suojeluskuntapattereiden pääkalustona 1920-luvulla olivat japanilaiset 75 mm vuorikanuunat, joita kenttätykistö ei ottanut omaan käyttöönsä. 1930-luvun loppupuolella pääkalustoksi oli noussut 76 K 02. 

Suojeluskuntatykistön merkitys oli alkuvaiheessa edes jonkinlaisen aselajitaidon omaavan reservin luomisessa – varusmiespalveluksen kautta muodostuva reservi kun oli itsenäisyyden alkuaikoina vielä pieni. Suojeluskuntapattereilla oli myös tärkeä rooli reserviläisten aselajitaitojen ylläpitäjänä etenkin ennen vuotta 1935, jolloin kokonaisten tykistöjoukkojen kertausharjoituksia alettiin viimein järjestää. Sotien aikana jo yhdenkin suojeluskunnissa säännöllisesti harjoitelleen tykinjohtajan merkitys ulottui yksikössä huomattavasi hänen omaa tehtäväänsä laajemmalle.

Pohjolasalissa luentoa kuuntelemassa oli 33 henkeä.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Tykistömuseo valmistautuu vuodenvaihteen muutokseen


Vuoden viimeiset kuukaudet ovat Tykistömuseolla todella kiireisiä. Museon perusnäyttelyn rakennustyöt ovat nyt laajentuneet myös museon toiseen näyttelykerrokseen, silti museolla palvellaan asiakkaita joulukuun 21. päivään asti. Joulun välipäivinä remontoidaan mm. nykyisen Cafè Katrin tilat uuden kahvioyrittäjän käyttöön sopiviksi ja myös museomyymälä ja lipunmyynti muuttavat kahvion yhteyteen.

Uusia näyttelykaappeja rakennetaan
,  esineitä siirrellään uusille paikoille tutkija Samuel Fabrinin suunnitelmien mukaan  ja varastoja siivotaan. Näyttelysuunnittelija Ismo Pekkola liittyi työtiimiin mukaan lokakuun alussa ja nyt Ismon kädenjälki alkaakin jo näkyä museon ensimmäisn kerroksen näyttelytiloissa.  Seuraavaksi odotellaan että graafikko Jon Pekkola pääsee aloittamaan työnsä näyttelytaulujen tiimoilta.

Riihimäellä sijaitsevan Viestimuseon näyttelyesineiden pakkaaminen on parhaillaan käynnissä ja Tykistömuseolle saapuu kuormia lähes viikottain.  Pioneerimuseolta Miehikkälästä alkaa saapua tavarakuormia vielä vuoden loppupuolella. Myös museon uusi nimi kerrotaan yleisölle lähiviikkojen kuluessa kun uuden museon markkinointi alkaa todenteolla.










 
Uudessa Linnankasarmille 2.1.2013 avattavassa kolmen aselajin museossa historia ja nykypäivä kohtaavat ja tykistö-, pioneeri ja viestiaselaji muodostavat yhtenäisen kertomuksen sotahistoriastamme.  

Näyttelysuunnittelija Ismo Pekkola työnsä äärellä.

 Teksti ja kuvat: Sirkka Ojala

perjantai 24. elokuuta 2012

Museossa tapahtuu

Museotoimintaa rakennustöiden keskellä

Teksti: FM Samuel Fabrin
Kuvat: Sirkka Ojala

Suomen Tykistömuseon elämää värittävät kesällä alkaneet ja koko syksyn jatkuvat rakennustyöt. Tykistö-, pioneeri- ja viestiaselajien museoiden yhdistymisestä johtuen koko perusnäyttely rakennetaan uudestaan.

Uuden näyttelyn käsikirjoitustyö sekä rakennustöiden suunnittelu ja valmistelu alkoivat jo syksyllä 2011. Kesän 2012 aikana aloitettiin varsinaiset rakennustyöt jo aikaisemmin tehtyjen koerakenteiden mukaisina. Paljon rakennetaan täysin uutta, mutta myös museoiden vanhoja rakenteita hyödynnetään mahdollisuuksien mukaan. Nekin kuitenkin kunnostetaan ja uudistetaan vastaamaan museon uutta ilmettä. Myös esimerkiksi valaistusta mietitään uudestaan. Lisäksi erilaiset säilytystilat on täytynyt järjestellä yhdistetyn museon tarpeita vastaaviksi.

Museo pidetään yleisölle avoinna myös rakennustöiden aikana, mikä luo omat haasteensa museotoiminnalle. Rakennustöissä edetään osastoittain, ja vanha näyttelymateriaali – kuvat, tekstit ja esineet – pyritään pitämään esillä hieman uudelleen sijoiteltuina mahdollisimman pitkään. Rakennusvaiheessakin kaikki aiemmin esillä ollut on siis pääosin museovieraiden nähtävillä.


Yhdistetty museo – yhdistetty näyttely

Kolmesta aselajista kertovassa näyttelyssä aselajien vaiheita kuljetetaan rinnakkain Suomen ja yleisen historian tapahtumiin sitoen. Aselajeja ei siis eroteta toisistaan esimerkiksi omiin kerroksiinsa. Toki jokaisella aselajilla on tulevassa museossa myös omia kokonaisuuksiaan. Kenraali Nenosen huone säilyy entisellään ja pioneerien suojelutoiminta ja viestiaselajin salaustoiminta saavat oman huoneensa. Tykkimiesten ei tarvitse olla huolissaan aselajinsa näkyvyydestä: kaikki aikaisempi tykistöön liittyvä tieto on muodossa tai toisessa nähtävillä myös jatkossa. Jo kokonsa puolesta tykit edustavat edelleen perusnäyttelyn näyttävintä esineistöä.

Uuden perusnäyttelyn ajallinen jaottelu noudattaa kerrosten osalta pääosin vanhaa näyttelyä: ensimmäisessä kerroksessa käsitellään aikaa keskiajalta itsenäisyytemme alkuaikoihin, toisessa kerroksessa 1920- ja 1930-lukuja sekä sotien aikaa ja kolmannessa sotien jälkeistä aikaa aina nykypäivään asti. Käsikirjoitustyöryhmään kuuluu edustaja jokaisesta aselajista, ja tulokset yhdistetään lopullisiksi näyttelyteksteiksi Tykistömuseolla.

Vaikka Suomen Tykistö-, Pioneeri- ja Viestimuseo aloittaakin toimintansa vuoden 2013 alusta, kolmas kerros on silloin vielä rakennusvaiheessa. Kahdessa ensimmäisessäkin kerroksessa riittää kuitenkin nähtävää ja koettavaa. Perusnäyttelyn sisätilojen valmistuttua vuorossa on vielä tykkipihan uudelleenjärjestely, joka ajoittuu vuoden 2013 sulan maan aikaan.

Museon lippu hulmuaa

 Tykistömuseo toimii normaalisti

Yhdistetyn museon rakentamiseen liittyvät toimen vievät suuren osan museon työntekijöiden ajasta, mutta Tykistömuseon perinteinen toiminta jatkuu vuoden loppuun asti. Opastetut kierrokset jatkuvat, syyskuussa on korsulauluilta ja samassa kuussa alkavat myös syksyn yleisöluennot.



Tykistömuseo on mukana myös Hämeenlinnan seudun koulujen museokerhohankkeessa, joka tuo koululaisia museoon lokakuussa.






torstai 26. huhtikuuta 2012

Museoesineet kertovat osa1

Äänimittauslaite T.M.16/T.M.18

Teksti: Samuel Fabrin
Kuva: Sirkka Ojala

Suomen Tykistömuseon kolmannessa kerroksessa on monimutkaisen näköisen laitekokonaisuus. Kyseessä on ensimmäinen Suomen armeijan vuonna 1927 käyttöön ottama äänimittauslaite T.M.16/T.M.18.

Äänimittauksen alkuvaiheita

Äänimittauksen tarpeen taustalla oli tykistön suora-ammunnan muuttuminen epäsuoraksi tuleksi. Tuliasemat eivät enää olleet paikannettavissa suorina näköhavaintoina. Ensimmäisen maailmansodan muuttuessa asemasodaksi siirryttiin vähitellen pääosin epäsuoraan ammuntaan. Vastatykistötoiminnan ja vihollisen tykkien paikantamisen tarve kasvoi. Äänen etenemistä ja ääniaaltojen hyödyntämistä tykin paikannuksessa oli tutkittu jo 1900-luvun alussa. Maailmansodan aikainen saksalaisten mittausmenetelmä perustui kolmella kuuloasemalla subjektiivisesti tehtyihin havaintoihin. Äänten tuloaikojen eron perusteella leikattiin ampuvan tykin sijainti. Ranskassa äänimittaus perustui alusta alkaen mekaanisiin laitteisiin. Vuoden 1918 tapahtumien myötä saksalainen tekniikka tuli kuitenkin Suomessa ensimmäisenä tunnetuksi. 

Suomen ensimmäinen äänimittauslaite

Ensimmäiset äänimittauskokeet Suomessa suoritettiin Perkjärven leirillä 16.7.1920 silloisen eversti Vilho Petter Nenosen käskystä. Ne olivat subjektiivisiin havaintoihin perustuvia. Varsinaisen äänimittauslaitteen tarve virheiden pienentämiseksi oli selvä. Ranska suostui myymään Suomelle kaksi T.M.16/T.M.18 -äänimittauslaitteistoa ja majuri Hugo Karsten otti laitteet vastaan 18.5.1926. T.M.16/T.M.18 oli perusmalliltaan vuodelta 1916, mutta siihen oli tehty parannuksia vuoden 1918 mallin osilla. Kalusto oli siis maailmansodan ajan tuotantoa, eikä eri järjestelmien kokoaminen ollut onnistunut täysin toivotulla tavalla. Suomen olosuhteissa etenkin talviaika aiheutti hankaluuksia.  Vasta perusteellisten kokeiden jälkeen laitteet keväällä 1927 luovutettiin Mittauspatterille harjoituskalustoksi.

T.M.16/T.M.18 toiminnassa

 Majuri Karsten kirjoitti hankitun laitteen toimintaperiaatteista Tykistön Tarkastajan Toimiston julkaisussa ”Äänimittauslaitteet sekä niiden käyttöohjeet” vuodelta 1927:
”Äänimittauslaitteet merkitsevät keskusasemalla olevan merkitsijäkoneen tasaisen nopeasti liikkuvaan paperiliuskaan ne ajat, jolloin tykin laukauksen aikaansaamat ääniaallot saapuvat sopiville kuulopaikoille asetettuihin vastaanottajiin. Kolmen tahi useamman vastaanottajan aikaerojen perusteella voidaan nopeasti määrätä laukaistun tykin koordinaatit.”
T.M.16/T.M.18-laitteen vastaanottajat ovat noin 40 litran peltisiä, lieriön muotoisia manometrikoteloita ja niiden sisään sovitettuja mikrofonilaitteita (kuvassa vasemmalla). Vastaanottajat kytkettiin keskusasemaan. Paperiliuska kulki nokeamislaitteen kautta, jolloin toinen puoli paperista nokeentui asetyleenilampun liekissä. Toinen metallilieriö (kuvassa oikealla) on asetyleenigeneraattori, joka tuotti paperin nokeamislaitteessa tarvitun kaasun. Värähdinkynät piirsivät paperiin suoraa viivaa, kunnes äänisignaali sai kynän värähtämään.  Nokikerrokselle piirtynyt käyrä hävisi erittäin helposti, joten ennen paperin lukemista nokikerros oli vielä kiinnitettävä esimerkiksi vernissakerroksella.

Uudella kalustolla sotaan

T.M.16/T.M.18 oli mittausjoukkojen ainoa äänimittauslaite vuoteen 1933 asti, jolloin otettiin käyttöön majuri Karstenin suunnittelema kotimainen äänimittauskalusto Zerograf.  Talvisodassa rintamalla käytettiin Zerografin lisäksi Saksasta hankittua Siemensin äänimittauslaitetta. Myös nämä mallit ovat esillä Suomen Tykistömuseossa. Välirauhan aikana Suomeen saatiin myös unkarilaista Gamma-äänimittauskalustoa, Zerografeja valmistettiin lisää ja Saksasta ostettiin Siemensin laitteistoja. Ranskalaista T.M.16/T.M.18 -äänimittauslaitetta ei siis tarvittu rintamalla. Se on silti osa suomalaisen tykistötiedustelun kehitystä, jonka seurauksena talvi- ja jatkosodassa määritettiin äänimittauksella yli 4500 maalia.

Lähteitä:Paulaharju, Jyri: Suomen kenttätykistön historia – I osa. Suomen Kenttätykistön Säätiö. Helsinki 1989.
Paulaharju, Jyri: Mittauspatterista Tiedustelupatteristoon 1924–1994. Mittauspatteriston Kilta Ry. Hämeenlinna 1994.
Äänimittauslaitteet sekä niiden käyttöohjeet. Tykistön Tarkastajan Toimiston julkaisuja. Helsinki 1927.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Tykistömuseon Mörssäri blogi on avattu. Tarinoita tykistöstä ja museolaisuudesta tulossa pian!